Elämää savuisessa savimajassa

Eero Paloheimon uusin teos Tämä on Afrikka (WSOY 2007) kiteyttää kirjan sisällön otsikossaan ytimekkäästi. Kirjoittaja menee ihmisten koteihin, kaivaa muistionsa esiin ja esittää kysymyksiä. Hän menee suoraan asiaan, kaunistelematta. Paloheimo tapaa lukemattoman määrän ihmisiä virastoissa, ravintoloissa ja slummeissa. Päivä kalastusveneessä menee myös.

Kirja avartaa mieltä monessakin suhteessa. Maantieteelliset mittasuhteet menevät uusiksi, kun muutaman kymmenen kilometrin mittainen automatka kestää tunteja. Rahan arvo, sen hankkimiskeinot ja sijoituskohteet poikkeavat myös omistamme. On lähes masentavaa lukea kuinka kierosti viranomaistoiminta on valitettavan useissa maissa järjestäytynyt. Lahjuksien jakelun välissä tekniikan tohtori Paloheimo pääsee kuitenkin ojentamaan myös käyntikorttejaan ja kuuntelemaan korruptiota vastaan taistelevien puheenvuoroja. Ääneen pääsevät niin Afrikan ulkopuolelta saapuneet seikkailijat, arjen ahertajat kuin kravattikaulaiset pikkupomotkin. Helppolukuisen pintaraaputtelun jälkeen Paloheimo päästää filosofiansa viimeisessä luvussa valloilleen ja lukijan päässä alkavat raksuttaa täysin uudenlaiset rattaat

Kronologiseen kerrontaan tottuneelle lukeminen voi alkuun tuottaa hankaluuksia, sillä tarinat hyppivät milloin missäkin. Aika ja paikka vaihtuvat ilman sen kummempia selityksiä, eikä edellä mainittu tarina liity aina seuraavaan. Kirjoittaja ei näe syytä eritellä retkiään toisistaan. Kerronta on kuitenkin sujuvaa, joten mielenkiinto pysyy yllä. Paloheimon tuotos on kuin inhorealistinen novellikokoelma, jossa kertoja säilyy samana, osittain havaintojaan välittävänä objektiivisena kertojana, osittain kokemuksiaan erittelevänä kriittisenä tulkkina. Paloheimo esittää myös omia näkemyksiään ja pyrkii samalla vaikuttamaan niin lukijan kuin uusien tuttavuuksiensakin mielipiteisiin.

Tämä on Afrikka saattaa vaikuttaa päiväkirjamerkintöjen sekavalta kokoelmalta, mutta syvemmällä on yritys päästä käsiksi kulttuuriin ja sitä kautta koko maanosaa koskeviin ongelmiin. Mukana on sekä ulkopuolista että kirjoittajan omaa kritiikkiä siitä, kuinka ei-afrikkalainen voi kirjoittaa kirjaa Afrikasta. Suhtautumistamme leimaavat vahvat ennakkokäsitykset ja -asenteet, jotka vaikeuttavat tehtävää. Paloheimo onnistuu kuitenkin nostamaan esille omasta maailmankuvastamme poikkeavat kukkaset ja rikkaruohot.

Liitteeksi on koottu mielenkiintoinen tilastopaketti, jonka avulla voi vertailla mm. Afrikan eri maiden koulutuksen tasoa, elintarvikekustannuksia, merkittävimpiä konflikteja tai pakolaisten määrää. Puuttumaan jää vain valtioiden nimillä varustettu maantieteellinen kartta.

Anniina Kirstinä