Jos metsään haluat mennä nyt
Maailmassa on noin 6,4 miljardia erilaista metsää – yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Miten erilaisin silmin suomalainen ja ”Englannin puutarhassa” asuva kaakkoisenglantilainen katsovat omaansa?
Mielessäni minua ympäröi metsä; korkeita kuusia, sammaleen tuoksua, kosteanraikasta ilmaa ja pikkueläinten rapinaa oksistoissa. Hiljaisuudessa ajatukseni harhailevat lapsuuden metsäleikkeihin ja jokavuotisiin marjareissuihin, joilla edelleen helposti vierähtää koko päivä. Metsien aarteita ja monimutkaisuutta ihmetellessäni kutistun ja kasvan, enkä saa koskaan tarpeekseni.
Selittäessäni suomalaisille kiintymystäni metsiin huomaan kuuntelijoiden yleensä nyökyttelevän hiljaa päätään. Kun asia tulee puheeksi kaakkoisenglantilaisten kanssa, saan usein osakseni lievästi hölmistyneitä katseita. Pienen lisäselvittelyn jälkeen minulle on kuitenkin alkanut selvitä maidemme metsien konkreettinen ja merkityksellinen ero.
Minulle, varsin metsäisessä itäsuomalaisessa esikaupungissa kasvaneelle, sana “metsä” tarkoittaa ensisijaisesti istuttamattomien puiden aluetta, jonka rajoja en pysty näkemään.
Tällä melko kaljuksi ajellulla saarivaltion kolkalla, Kentin kreivikunnassa Kaakkois-Englannissa, metsäksi taas voidaan mieltää hyvin pienikin läntti puita – yleensä lehtipuita - tai jopa omenatarha. Esimerkiksi Canterburyssä omenatarhaan kaupungin laidalla kävelee parissa minuutissa, mutta lähimmälle kunnon metsälle on ajettava bussilla – ja omenoita kasvava metsä ei yhtäkkiä kuulostakaan niin oudolta.
Vuosikymmenien kuluessa metsät on raivattu loputtomien rivitalojen tieltä, joissa jokamiehen kuusikon korvaa ikiomaksi aidattu läntti nurmea, ja luonnon kauneutta haetaan kasvattamalla englantilaisia ruusuja.
Ne kentiläisistä, jotka ovat sattuneet syntymään kävelymatkan päähän metsästä, pitävät metsiä sekä hauskoina leikkipaikkoina suurine kiipeilypuineen että koko perheen retkikohteina kaupungin uuvuttaman viikon jälkeen.
Tuoksut, raikas ilma sekä hiljaisuus viehättävät heitä siinä missä suomalaisiakin, mutta harvempi kuitenkaan alkaa kärsiä vieroitusoireista metsättömän kuukauden jälkeen. Moni ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan suhdettaan metsiin, ehkäpä koska ne eivät ole pala heidän jokapäiväistä elämäänsä.
Kentiläisten suhde luontoon on jo huterammalla pohjalla kuin suomalaisten, mutta tilanne näyttää kehittyvän vain huonompaan suuntaan. Sen sijaan, että lapset kipittäisivät itsenäisesti kouluun poiketen matkalla jos jonkinlaisessa pusikossa, vanhemmat vievät ja hakevat heidät autolla.
Metsäleikit pihan lasten kanssa eivät myöskään onnistu, koska yhä useampia kielletään menemästä lähelle vähänkään tiheämpiä puistikoita. Moinen varovaisuus johtuu pedofilia- ja surmatapauksista, jotka ovat viime aikoina saaneet paljon julkisuutta lehdistössä, ja jotka usein ovat tapahtuneet jonkinlaisessa metsässä.
Lasten telminnän vähetessä metsät eivät kuitenkaan näytä olevan jäämässä niin hiljaisiksi, että samoilija voisi luulla vahingossa tarponeensa Suomen puolelle. Metsiköihin nimittäin marssii ase kädessä kasvava joukko kaupunkilaisia ja liikemiehiä, jotka tuntevat tarvetta purkaa paineita ja vapauttaa lasiin ja betoniin kahlittu sisäinen metsäläisensä. Äkkiä voisi luulla kyseessä olevan kansallinen liike metsien puhdistamiseksi rikollisuudesta, mutta moisen joukkohurmion takaa paljastuu Suomessakin tunnettu paintball.
Äkkiseltään voisi sanoa metsien olevan Kaakkois-Englannissa kovin merkityksettömiä. Vanhempi sukupolvi osaa niitä vielä arvostaa, mutta sukupolvien vaihtuessa metsien näkymätön arvo vähennee. Tekeekö tulevien sukupolvien mieli enää suojella metsiä, jos ne nähdään jo lapsena vain pelottavina ja vaarallisina eivätkä kokemukset metsistä ulotu merkittyjä luontopolkuja pidemmälle?
Itselleen tärkeitä asioitahan oppii valitettavasti arvostamaan vasta niiden kadottua silmistä. Toivottavasti tämä muistetaan myös Suomessa.
King's Wood Challockissa
11.2.2004 Anne Nyyssönen
