Juurihoidossa

Silmieni edessä siintää nyt silmänkantamattomiin rehevä tilkkutäkki kuusimetsää, talvelle periksi antaneita lehtipuita sekä taivasta peilaavia järviä. Lienee sanomattakin selvää, että Iso-Britannian yhdeksän prosenttia metsää ovat vaihtuneet kotimaan 70 prosenttiin ja muutama hassu brittijärvi kasvanut Suomen tuhansien järvien ryppääksi. Mutta miltä nyt tuntuu?

Kesä meni ohi niin että vilahti. Tutkintotodistus napsahti kouraan kovan työnteon päätteeksi heinäkuussa, sulloin kimpsut ja kampsut kasseihin ja menolippu näytti suoraa päätä Luoteis-Englannin järviseudulle.

Neljän unohtumattoman wwooffausviikon jälkeen olin taas Stanstedilla tunkemassa painavia tavaroita taskuihini välttääkseni maksamasta ylimääräistä muuttokuormani saattamisesta turvallisesti Suomeen.

Kotona elokuun lopussa kaikki oli jo ohi; helle tiessään, järvet kytröttivät kylmillään eikä mökillä ollut tähteenä kuin punaiset viinimarjat. Omassa ajanlaskussani kesäloma oli vielä edessä.

Olen siis taas täällä, kotikonnuilla kansani ja kulttuurini parissa. Englannista lähtiessäni arvailin etten viihtyisi näillä nurkilla kauaa, sillä eläminen jännityksen vallassa vieraalla maaperällä oli kasvanut minuun kiinni – ja minä siihen. Sain elää koko ajan ihanasti varpaillani, kun kieli, kulttuuri, kansa ja jokapäiväinen elämä opettivat jotain päivittäin. Se toi suuhuni sitä miksi elämänmakua ehkä kutsutaan.

Suomen ja suomalaisuuden ajattelin tuntevani jo perinpohjin, minkä takia suunnittelin liitäväni seuraavaan maahan ja seuraaviin seikkailuihin nopeasti. En halunnut marssia arjessa eteenpäin turtuneella automaattivaihteella. Olin silti päättänyt mennä kotiin miettimään seuraavaa siirtoani ja varastoimaan tavaroitani.

Ulkomaille muuttaville suunnattujen tiedotuslehtisten ja naistenlehtien takia mietin Stansted-Tampere välillä miten kovan paluushokin kanssa joutuisin nujakoimaan. Vieressäni istunut nainen kertoi edelleen ikävöivänsä Lontoota, jossa oli työskennellyt vielä vuosi takaperin. 

Nyt, kuuden viikon tullessa täyteen siitä kun hyvästelin kakkoskotimaani, odottelen kuitenkin edelleen sitä päivää, jolloin shokki iskisi vasten kasvoja ja Suomi alkaisi vihastuttaa. Sen sijaan, että kansa, kulttuuri sekä kieli maistuisivat puulta, ne maistuvat mansikoilta, mikä pistää miettimään onko minussa kaikki aivan kohdallaan. Kaikkien kaavojen mukaanhan tässä olisi nyt paikka paluumuuttajan shokille.

Ehkä ratkaisu löytyykin muuttolinnuille päähän teroitetusta kolmen vaiheen kaavasta, jolla selitetään sopeutumista uuteen maahan. Alussa kaikki uuden maan asiat tuntuvat ihanilta ja kotimaata paremmalta – muutto oli lottovoitto. Sen jälkeen kulttuurishokin kourissa uusi maa näyttääkin läpimädältä ja tekee mieli pakata kassit kotiinlähtöä varten. Kannattaa kuitenkin painia kakkosvaiheen läpi, neuvotaan, sillä kolmannessa vaiheessa luvataan elämän tasapainottuvan, kun shokki häipyy ja sekä lähtö- että tulomaan eri puolet aletaan nähdä realistisessa valossa.

Olisiko siis mahdollista, että tunnen tavallaan muuttaneeni jälleen uuteen maahan ja olenkin paluumuuttoa seuraavan shokin sijasta ulkomaille muuttajan vaiheessa yksi!

Vaikka kävinkin kolmen vuoden aikana Suomessa pari kertaa vuodessa, kuilu minun ja Suomen välillä ehti kasvaa enkä lopulta enää tuntenut itseäni täysin suomalaiseksi – minusta oli tulossa juureton. Suomessa asuville ilmiselvät asiat, kuten terveellinen ruoka, kunnon kierrätys, metsät, järvet ja nipistelevät löylyt, olivat minulle kaukaisia haaveita, kun todellisuuteni oli täynnä rasvaa, lisäaineita, roskaa, peltoja ja kosteaa kylmyyttä.

Ehkä näen Suomen nyt ulkomaalaisen silmin ja osaan arvostaa aiemmin ilmiselvinä pitämiäni pieniä suomalaisia aarteita. Kukapa tietää millaiseksi suhteeni kotimaahani muuttuu ajan kuluessa, mutta nyt ainakin nautin hyvästä olostani täysin rinnoin. Ainaisen varpaillaan olon jälkeen tuntuu hyvältä antaa aivojen levätä ja ladata akkuja. On luksusta, ettei tarvitse kysyä keneltäkään miksi jokin asia hoidetaan tässä maassa tietyllä tavalla tai miten jokin asia saadaan edes hoidettua.

Ihmisten hyvinvointiin pätee myös varmasti kasvienhoidossa opittu sääntö: juuria pitää hoitaa. Harva kasvi pysyy hengissä ilman maaperästään ravinteita ja voimaa imeviä juuria, joiden kunnon voi tarkistaa kasvin maanpäällisistä osista.

7.10.2005 Anne Nyyssönen