Tuhoaako työ terveytesi ja ympäristön?

Taiteilijansilmuna olen useasti miettinyt mille alalle haluaisin erikoistua, vaikka nykyään aloittelevia taiteilijoita harvemmin vaaditaankaan tekemään moisia valintoja. Vaikken koskaan päättäisikään erikoistua, olen silti miettinyt valintani vaikutuksia elämän perusedellytyksiin, kuten terveyteen ja ympäristöön.

Jos asettaisin terveyden elämässäni etusijalle, minun olisi ehkä viisainta pakata laukkuni talla punaisella sekunnilla ja miettiä kokonaan uusi suunta elämälleni. Kysellessäni useammaltakin taiteilijalta millä erikoisalalla voisin säilyttää terveyteni ja välttyisin ammattitaudeilta olen joka kerta saanut vastaukseksi toivottoman: “Et millään”.

Taiteilijoille materiaalien valinta on suurempi kysymys kuin useimmat ammattilaiset ajattelevatkaan. Työ usein vaatii läheistä ja pitkäaikaista kosketusta materiaaleihin ja studiossa tulee helposti vietettyä monta tuntia putkeen. Taidemaalarit altistuvat liuottimille ja vaarallisille pigmenteille, graafikot joutuvat työskentelemään happojen kanssa ja valokuuvajat kemikaalien, kun taas kuvanveistäjät vetävät keuhkoihinsa pölyä materiaalista riippuen.

Ikävä kyllä, harva tulee ajatelleeksikaan kunnollista suojautumista ennen kuin keho itse antaa merkkiä vaarasta. Ikävimmässä tapauksessa ura katkeaa kesken kukoistuksen, kuten kävi purettavia taloja hyödyntäneelle Gordon Matta-Clarkille – hän kuoli 35-vuotiaana altistuttuaan vuosien mittaan asbestille.

Ympäristönkään kannalta taiteilijan ammatti ei löydy listan ystävällisimmästä päästä. Siinä, missä liuottimet, kemikaalit ynnä muut tökötit tekevät vahinkoa ihmiselle, ne ovat ongelma myös luontoon joutuessaan. Useat taiteilijoiden käyttämät aineet löytyvät itse asiassa ongelmajätteiden listalta, kuten taidemaalareiden tärpätti ja lyijyä sisältävät maalit, valokuvien kehityskemikaalit ja tietyissä grafiikkatekniikoissa käytetyt hapot. Toisinaan myös itse materiaalien valmistus turmelee luontoa.

Ihmis- ja ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja on kyllä markkinoilla, kuten vesiliukoiset öljyvärit, jotka poistavat tärpätin tarpeen, mutta ammattilaisten suusta usein kuulee epäileviä kommentteja niiden laadusta tai kestävyydestä aikaa ja valoa vastaan. Opiskelijoita melkein kehotetaan välttämään uusia vaihtoehtoja periaatteella “mitä vaarallisempi aine, sitä parempi tulos.”

Toisinaan taiteilijoiden on tehtävä myönnytyksiä, vaikka lopputulos kuinka kärsisi. Lainsäädännön mukaan esimerkiksi kadmiumia sisältävillä maaleilla maalatussa tilassa työskenteleville on tehtävä verikoe tietyin väliajoin, jotta varmistuttaisiin, ettei heidän verensä kadmiumpitoisuus nouse hengenvaaralliselle tasolle. Tällaisessa tapauksessa taiteilijan suunnitelmia on usein muutettava, koska verikokeet tulisivat liian kalliiksi työn tilaajalle ja olisi muutenkin arveluttavaa tietoisesti altistaa ihmisiä hengenvaarallisille aineille.

Oman terveyteni ja ympäristön kannalta en halua uskoa, ettei ole olemassa ammattitauditonta tapaa tehdä taidetta, enkä olisi valmis taiteesta luopumaankaan. Mutta onko olemassa varteenotettavia vaihtoehtoja?

Pitkän pohdinnan jälkeen olen terveyttä ajatellen päätynyt perehtymään ympäristötaiteeseen, jota tehdään käyttämällä pelkkiä luonnonmateriaaleja, kuten lehtiä, käpyjä tai risuja. Materiaalista ja työstötavasta riippuen on silti mahdollista vahingoittaa itseään pölyn, allergioiden tai vaikkapa myyräkuumeen kautta.

Kun kyseistä taidetta alkaa miettiä ympäristön kannalta, joutuukin helposti mukaan loputtomaan pohdintaan siitä, missä määrin taiteilija edelleen vahingoittaa luontoa. Tässä tapauksessa ympäristöön ei joudu mitään ylimääräistä ja todella vaarallista, mutta eikö taiteilija kuitenkin sekoita luonnon kiertokulkua siirtämällä esimerkiksi kasan lehtiä pois puun juurelta tai kuivattamalla heinänkorrellisen metsämansikoita, jotka eivät siten koskaan pääse itämään?

Maailmassa lienee kuitenkin mahdotonta elää ilman vaikutusta ympäristöön, joten vahingon vakavuus on myös suhteellisuuskysymys ja vaihtuu pohtijan mukaan. Jokainen joutuu itse miettimään minkä asettaa etusijalle ja toisinaan on pakko käyttää kemikaaleja halutun lopputuloksen saavuttamiseksi.

Vaikka taiteen jokaisella alalla näyttää olevan mahdollista vaarantaa terveytensä ja tehdä hallaa ympäristölle – ainakin jossain määrin, en usko että ammatinvaihtokaan ratkaisisi ongelmaa. Luonnon hyvinvointiin tähtäävissä ammateissa ympäristövaikutukset lienee helpoin karsia minimiin, mutta terveydestä puhuttaessa jokaisessa ammatissa törmää väistämättä ammattitauteihin ja nyky-yhteiskunnassa viimeistään loppuun palaminen voi kohdata ketä tahansa.

Voimme kuitenkin kaikki ajoissa tarkastella ammattiamme ja sen vaikutusta terveyteen ja ympäristöön, ja miettiä keinoja molempien hyvinvoinnin takaamiseksi. Harkituilla materiaaleilla ja työtavoilla saa paljon aikaan.

23.5.2004 Anne Nyyssönen