Wwoof – kokoa oma helminauhasi

Viikot vapaaehtoisena Walesin luomutiloilla antoivat uusia kokemuksia. Paluu arkeen sai kaipaamaan sinne takaisin.

Pääsiäinen, kaksi viikkoa lomaa, pää täynnä opiskelukiireitä ja muistissa edellinen ankean yksinäinen kananmunien maalaus Canterburyssa. Oli pakko päästä pois: kauas töistä ja ulos kaavoista joihin olin kiireiden keskellä kangistunut. Mieleeni piirtyivät Brittein saarten salaisuudet ja pääsiäisateria brittien tyyliin sekä halu kokeilla onnistuisiko ympäristöystävällinen matkailu, josta olin jo pitkään haaveillut.

Aiemmin pari ystävääni oli kertonut minulle kokemuksiaan työlomista luomutiloilla eli ”wwoofauksesta” Kanadassa ja Ranskassa, mikä sai aivoni raksuttamaan. Mikä voisikaan olla parempaa kuin viettää pääsiäinen brittien parissa, oppia luomutuotannosta, tutkia uusia “kotimaani” kolkkia ja maksaa vain matkoista?

Siispä lähdin kokeilemaan wwoofausta iloisin ja avoimin mielin, vain hieman varuillani – olinhan menossa asumaan pariksi viikoksi tuntemattomien ihmisten kotiin puhuttuani heidän kanssaan puhelimessa etukäteen vain pari kertaa. Kevyen matkailun kannattajana mukaani lähti vain repullinen tavaraa, kumisaappaat, WWOOF:n jäsenkortti sekä bussiliput Canterburysta Swanseahin ja Birminghamista Canterburyyn.

Oikeastihan olin menossa Kidwellyn kylään Etelä-Walesiin viikoksi, josta aioin jatkaa Dolgellaun kylään Pohjois-Walesiin toiseksi viikoksi, mutta halvat bussit eivät ainakaan tässä maassa kuljeta oven eteen asti. Siispä matkaa tehdessäni paikkailin tilkkutäkkimäisesti puuttuvat matkanpätkät junilla ja busseilla - mikä vain oli halvinta tai helpointa muutenkin vaikeakulkuisessa Walesissa.

Ensimmäiset isäntäni olivat Patricia ja Alan Payne, ihastuttavan lämmin, hauska ja rento pariskunta. He olivat muuttaneet Walesin rauhaan saatuaan tarpeekseen oravanpyörästä, johon olivat Lontoossa eksyneet. Viikon aikana Patricia ja Alan saivat minut tuntemaan itseni melkein perheenjäseneksi kaivellessamme yhdessä uutta pölytunnelia, lypsäessämme hassuja vuohia, metsästäessämme todellakin vapaiden kanojen munia ja istuessamme lähipubissa rentoutumassa. Läksynsä oppineina Old Forge Farmin ylpeät omistajat eivät sallineet tauotonta pakerrusta.

Viikon jälkeen en olisi malttanut jättää uusia ystäviäni. Tuntui, että olin viikon aikana oppinut enemmän kuin kolmen opiskeluvuoden aikana – tosin aihealue ei ollut aivan sama. Poskeni olivat saaneet uuden punan ulkoilmasta, osasin jo lypsää vuohia auttavasti, keittää apetta sioille ja juoda pari litraa teetä päivässä mainitakseni muutamia uusista taidoistani. Toisaalta Pohjois-Walesin muhkeat maisemat kutkuttivat jo jalkapohjissani ja niinpä lähdin kohti toista farmia.

Olin valinnut Walesin kohteekseni, koska en tiennyt maakunnasta mitään muuta kuin tuhatpäiset lammaslaumat sekä kuvankauniin Snowdonian, josta olin haaveillut jo kolmisen vuotta. Snowdoniaa lukuun ottamatta luulin Walesin olevan varsin tylsää seutua. Kuten siis arvata saattaa, bussimatka halki Walesin kului nenä ikkunassa kiinni ja typerä virne kasvoillani: olin onnellisen tyrmistynyt huomatessani, että maisemat olivat Kentin lättänään kamaraan ja moottoriteihin verrattuna odottamattoman henkeäsalpaavat.

Loistavanvihreät tilkkutäkkipellot valkeine villapalleroineen, siis lampaineen, jatkuivat silmänkantamattomiin. Bussi körötteli iloisesti ylös ja alas mäkiä auringon paistaessa taivaan täydeltä. Mitä pohjoisemmaksi ajoimme, sitä jylhemmäksi maisemat muuttuivat mäkien vaihtuessa vuorenpoikasiin ja lehtipuiden tehdessä tilaa taivaita kurkotteleville havupuille. Myöhemmin paikallisella luontopolulla luulin jo eksyneeni Kanadaan, sillä paikalliset kuuset peittosivat suomalaiset suosikkinikin kevyesti.

Toinen farmi sijaitsi siis Snowdonian kansallispuistossa korkean kukkulan laella, lähellä taivasta. Ihailtuani maisemia aamu-usvassa, auringonpaisteessa ja kaatosateessa ymmärsin hyvin, miksi yksi farmin aiemmista wwoofareista ei ollut parin wwoofausvuotensa aikana vaihtanut farmia kertaakaan. Minäkin olin myyty viimeistään päästessäni pääsiäisaterialle Tyr-emännän, John-isännän sekä parikymppisten “lasten” seuraan ja saatuani puhua vielä suomeakin Tyrin kanssa, jolla on suomalaiset juuret.

Erikoisia ihmisiä erikoisissa puitteissa, sen tajusin viimeistään Jenny-tyttären kertoessa matkoistaan eri puolilla maailmaa ja Tyrin valaistessa kokemuksiaan kuukausista Antarktiksella. Veren vetäessä kauas kotimaisemista koko perhe kuitenkin tiesi omistavansa palan maanpäällistä Eedeniä - jonne minäkin vielä palaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, keskellä arkea jota lähdin pakoon, parin viikon wwoofini alkaa jo vaikuttaa epätodelliselta. Oliko se sittenkin pelkkää unta? Kaksi viikkoa tuntui reissun päällä kahdelta kuukaudelta jokaisen päivän tarjotessa uutta ihmeteltävää ja opittavaa. Vaikka wwoofaamaan ei kannata lähteä ilmainen löhöilyloma mielessä, wwoofaukseni ei myöskään ollut pelkkää puurtamista hiki pinnassa. Isäntien matkassa pääsin muun muassa kiertelemään lähimmissä kaupungeissa.

Saavuin kotiin reppu aiempaa pulleampana matkaan tarttuneiden keittokirjojen vuoksi. Niitäkin enemmän kassissani kuitenkin painoivat reissun aikana kerätyt opit luomuruoan tuotannosta ja herkullisuudesta, hymyilyttävät muistot Patch-koirasta, With- ja Without-vuohista, vahtihanhi Peeperistä sekä isäntäperheistä, joiden vaatimattomista, ekologisista elämäntavoista ja omavaraisuudesta ammennan inspiraatiota ja taitoja satojen kilometrien päässä Canterburyssakin.

Ennen kaikkea wwoofaus todisti, että elämänlaatuun vaikuttaa muukin kuin lompakon paksuus - muistelen lämmöllä lämmityspuiden ongintaa läheisestä joesta Alanin kanssa - ja ettei ihmisten hyvyys ole katoava luonnonvara. Katuvalojen paistaessa ikkunaani kaipaan kovasti iltoja, jolloin haparoin pilkkopimeässä asuntovaunuuni kaupungin valojen puuttuessa, mutta tuntematta pelkoa.

Parin viikon wwoofaus ja heittäytyminen oman onnen nojaan vieraassa paikassa osoitti ennen kaikkea elämän olevan mahdollista ja nautinnollista ilman tarkkoja suunnitelmia, vuokrasopimuksia tai jättimäisiä matkalaukkuja.

10.5.2005 Anne Nyyssönen