Etusivu > Kolumnit > Muita kirjoittajia > Reetan retket

Reetan retket

Reetta kotisatamassa 2010

Reetta on 27 jalkainen, kolmekymppinen kaunokainen. Vauhti ei päätä huimaa, normaali matkanopeus pyörii noin 6,5 solmun hujakoilla. Mihin tahansa siis lähteekin, on parempi ottaa eväät mukaan. Vaikka Reetta on viimevuosina kokenut jonkinmoisen nuorennusleikkauksen, ei ongelmilta aina voi välttyä. Onneksi ne on ainakin toistaiseksi selvitetty ihan omin päin, ja onhan se niinkin, että vanha neiti kaipaa säännöllistä huolehtimista. Pikkuprobleemit kuuluvat asiaan, ja säännölliset pysähdykset päästävät miehistön tutustumaan mitä erilaisimpiin satamiin ja saariin.

Enemmän kuvia Reetan saaristomeriseikkailuista löytyy Vihreän Polun Facebook-sivulta.

Tekstit ja kuvat Marika Karulinna

Myrskyinen viikonloppu

Olimme vaihteeksi liikenteessä kaksin Mikon kanssa, Mio pääsi mummin luokse yökylään (kumpi lie tahtonut sitä enemmän...). Retki alkoi perjantaina 1.7.2011 etapilla kotisatamasta Maisaareen. Maisaari on tuttu paikka jo monilta aiemmilta kerroilta, ja etenkin lapsen kanssa tosi mukava paikka. Peruspalvelut (WC, Vesi, grillipaikka, sähkö, suihku, sauna) ovat useimmiten järjestettävissä suht pienellä vaivalla. Reetan kanssa Raisiosta Maisaareen puksutteluun kuluu noin kaksi tuntia, ja matkalla näkee Ruissalon kauneuden mereltä päin, sekä Turun suuren aavan, Airiston.

Saunavuoron varaaminen ei näin hienoilla keleillä ollut niin helppoa, kun olisi toivonut - ainakaan matkalta soittaessa sellaista ei enää saanut. Maisaaressa myös laidunnetaan lampaita, ja saarella kulkee luontopolku. Ötököitä ja käärmeitä on myös, kuten saaristossa kuuluukin. Kaiken kaikkiaan siis kiva kohde saaristoelämään tutustumiseen. Saarelle pääsee myös yhteysaluksella, ja kun pakkaa teltan ja evät mukaan, saarella pärjää kyllä yön tai kaksi.

Maisaaressa oli kamera hukassa (tietysti), ja bongasin muutaman hieman normaalista poikkeavan kukkasenkin. Matkalla päätalolle polun vieressä kasvoi isoja ja komeita Harakankelloja, ahomansikoita (nam!), ja melkein heti laiturin vieressä valkokukkaista ketoneilikkaa. Maisaaren päälaitureiden väliin jäävässä kaislikossa myös asustaa jokin pieni ja vikkelä sukeltajalintuperhe.

Lauantaina matka jatkui Maisaaresta Hakkenpäähän - tämä paikka oli aikamoinen pettymys, ja lisäksi laiturissa oli kuuma. Niinpä siis nopean lounastauon jälkeen lähdimme vielä kohti Kustavia ja Parattulaa. Juuri kun pääsimme Parattulaan, löi luonto kaiken voimansa peliin, alkoi tuulla ja sataa. Tietysti myös salamat kuuluvat kesämyrskyihin, niin nytkin. Ja kuten tyypilliset kesäukkoset, myös tämä raivosi oman hetkensä, ja laantui sitten.

Parattula oli meille uusi tuttavuus, ja ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Vierassatama oli iso ja hyvin hoidettu, satamamaksu sisälsi kaiken, mitä satamalta voi toivoa - sähkö, septin tyhjennys, sauna, nettiyhteys, WC:t, suihkut ja ravintolapalvelut. Myös tulentekopaikka ja puut olivat asialliset, vaikka olivatkin saaneet oman osansa sateesta.

Parattulassa myös luontoon olisi mahdollisuus tutustua lähemmin. Tien laidalla kasvoi niittykukkia, ja ympäristö oikein kutsui tutkimusreissulle. Harmi vain, että saunan jälkeinen raukeus ja ravintolan terassilla soittanut Jazz muusikko olivat vähintään yhtä tehokas nukutuskeino, kuin saksan kielioppi.

Sunnuntaina piti jo suunnistaa kotiin ja hakemaan poikaa mummin luota. Kotimatka alkoi kauniissa, aurinkoisessa säässä, ja meri oli lähes peilityyni. Matka sujui ihastellen horisonttiin katoavia purjeita, rantojen mummonmökkejä ja saarten elämää. Merimaskussa piti kuitenkin pysähtyä syömään ja pitämään pieni huoltotauko. Pääsimme melkein luonnonmaalle kun alkoi kuitenkin taas sataa ja tuulla, ja ohitettuamme luonnonmaan läntisen kärjen, oli koko Naantalin kaupunki kadonnut sateeseen - näkyi vain harmaata ja voimakkaita, upeita salamoita. Harmi vain, että yksikään ei osunut kuvaan. Naantalin ohitus meni siis hitaasti, mutta varmasti, ja siitä selvittiin kunnialla. Kotisatamassa olo oli märkä, mutta huojentunut - me selvisimme myrskystä, vaikka seilaammekin vain pienellä, vanhalla purkilla.

Seili

Seilin kivinen päärakennus, kuva Marika Karulinna

Tämän kertainen yöretkemme suuntautui Seiliin, yhteen Turun saariston historiallisesti kiinnostavimmista saarista. Saarella on aikoinaan ollut spitaalisairaala, ja myöhemmin se toimi parantumattomasti sairaiden mielisairaalana. Saaren luonto on erittäin kaunista, ja miljöö aivan mahtava. Seilin rakennuksia ovat olleet suunnittelemassa monet oman aikansa mestarit, ja se myös näkyy. Tyylikäs, kivinen päärakennus keskellä muuten lähes asumatonta saaristoa tuntuu lähes epätodelliselta. Saarella toimii nykyään Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos.

Lähdimme matkaan perjantaina iltapäivällä - tosin matkan ensimmäinen takaisku tuli jo ennen, kuin kaikki tavarat oli saatu veneeseen. Nykyaikainen navigointivälineistö, eli GPS oli jäänyt kotiin. Ei muuta siis kuin lapsi autoon ja hakemaan täydennystä kotoa. Uuden yrityksen jälkeen lähtökin onnistui, joskin hieman suunnitellusta myöhässä.

Kiersimme tällä kertaa Ruissalon laivaväylän puolelta - ja myös luonnosta huomasi, että kaikki ei ole, aivan kuin pitäisi. Esimerkiksi sorsia ja valkoposkihanhia oli ruissalon sillan kupeessa huomattavasti normaalia enemmän, ja ne olivat levottomia. Ei ihme, sillä Ruisrockin sound-check jytisi myös Reetan sisäosissa tuntuvasti. Matka kuitenkin sujui erinomaisen hienossa, tyynessä säässä hyvin, ja matka-aikaa Seiliin kertyi lähes neljä tuntia. Seilistä on Turkuun matkaa noin 30 km, ja jotain säästä kertoo se, että lähes perillä Seilissä saattoi horisontissa erottaa "maailman kahvan", eli STX-telakan suurimman nosturin. Seiliin pääsee myös yhteysaluksella, joten omaa venettä ei tarvita. Seili kannattaa siis ottaa ohjelmaan, jos kiertää esim. saariston rengastietä. Aikataulut, hinnat ja museon aukioloajat selviävät täältä.

Perillä Seilissä kävimme tutustumassa saareen kävellen. Kaikkein mielenkiintoisin bongaus ei kuitenkaan liittynyt historiaan, eikä luontoon, vaan Kultaranta VIII:n. Se nimittäin oli kiinnittyneenä Seilin vastakkaisen rannan laituriin. Kultaranta VIII on siis nykyisen presidenttimme edustusvene, ja sen läsnäolo tarkoittaa loogisesti sitä, että myös Halonen itse oli parhaillaan Seilissä. Rouva presidenttiä itseään emme kuitenkaan nähneet.

Sitten ne ympäristöasiat - ensinnäkin, Seilissä on Kalasääsken kamerapesä, jonka elämää voi seurata www.balticseanow.info - sivujen kautta. Epäilen, että näimme kalasääsken kalastamassa jonkin matkan päässä rannasta, mutta jälleen kerran varustuksen puutteellisuus kostautui - lajimääritys olisi helpompaa etäältä, jos olisi vaikka kiikarit kaulassa. Ja tietysti, kamera ei koskaan ole upeimmilla hetkillä käden ulottuvilla.

Seilin luonnosta silmäänpistävin löytömme oli jonkin perhosen toukka - Mio jaksoi pällistellä ja ihastella mönkivää matoa vaikka kuinka kauan. Saarella on paljon tuttuja kasveja, mm. maksaruohoja ja heiniä, ja ikävä kyllä, myös rehevöitymisestä kielivää mesiangervoa. Oletettavaa on, että saaren luonto on aikanaan muistuttanut vähäravinteisempaa niittyä, ja nyt, kun laidunpainetta ja viljelykäyttöä ei ilmeisesti ole, lajisto muuttuu hiljalleen rehevämpään suuntaan.

Seili kohoaa merestä vauhdilla, noin 5,5 mm. vuosittain. Saaren korkein kohta on noin 40 metrin korkeudessa, ja ehkä kuvaavampaa on, että vain 5000 vuotta sitten koko saari on ollut aaltojen alla. Saaren pinta-ala siis kasvaa koko ajan, ja uusille, merestä paljastuville alueille levittäytyy rannoilla ja kosteilla alueilla viihtyviä kasveja, kuten tervaleppää. Seili on todella mahtava päiväretkikohde kenelle tahansa - saaren luontopolun pituus on vain pari kilometriä, ja maasto on pääosin helppokulkuista. Saarella ei saa telttailla, omassa veneessä voi yöpyä. Laituri on kuitenkin pieni, ja mahdollisuuksia rajoittaa myös se, että Seilin vanhojen rakennusten suojelemiseksi alueella on täydellinen avotulentekokielto.

Mekin jatkoimme Seilin tiiviistä laituritunnelmasta yöksi läheiseen tuttavaperheen laituriin, jossa pääsimme tekemään grilliruokaa ja nauttimaan loistavasta seurasta. Erittäin mielenkiintoinen havainto oli myös se, että kun on kaukana kaikesta suuresta vesiliikenteestä, vedessä todella näkee jotakin! Reetan syväys on noin 80 cm, ja tuttujen laiturissa potkurin ja peräisimen näki ihan selvästi - kotisatamassa moisesta on turha edes haaveilla.

Puhdas, lämmin vesi rohkaisi myös virkistävälle aamu-uinnille. Yöpaikkamme ympäristön tutkimiseen kului aamusta muutama tunti - keräsimme polun varresta mustikoita, ja Mio söi niitä innolla. Olivat ne äidinkin mielestä tosi hyviä, mutta poika söi niitä sitä tahtia, että äiti ei monta ehtinyt omaan suuhun laittaa. Jälleen kerran - puutteellinen varustus tuli vastaan. Jos mukana olisi ollut muovipussi, pieni ämpäri tai marjapoimuri, olisi mustikoita riittänyt ihan mukaan poimittavaksi asti. Harmi vaan, että vaalean hameen helma ei ole se paras mahdollinen sovellus mustikoiden keräämiseen.

Retkemme jatkui seuraavaksi kohti Airiston Hotellia, missä on hienohiekkainen, matala ja kirkasvetinen uimaranta. Lapsen kanssa tuollainen ranta on ihana, ja näimmepä myös kaloja - voi sitä pienen miehen riemua, joka syntyi, kun kalaparvi säntäsi liikkeelle lapsen loiskuttaessa. Rannassa näkyi myös ainakin yksi iso ahven. Uimarantaa myös huollettiin, eli järviruokoa niitettiin pois, jottei se leviäisi rannan hiekalle. Harmi vaan, että tämä ruoko ei tainnut päätyä energiakäyttöön.

Päivän uintiretken jälkeen matka jatkui Paraisten keskustaan lounaalle - Parainen on aivan ihana kesäkaupunki, jossa on hyvä kokeilla ruotsin kielen taitojaan. Lounaan ja erilaisten titityiden (=lintujen) katselemisen jälkeen lähdimme puksuttamaan kotiin. Paluumatkalla näimme mm. Paraisten kalakoulun, joka liittyy Turun AMK:n kala- ja ympäristötalouden opiskelijoiden elämään kiinteästi. Ruissalossa ruisrock jatkui yhä, ja jotkut hullut hyppivät nosturin nokasta - onneksi sentään köysi jalassa. Valkoposkihanhet parveilivat yhä sekavan oloisina Ruissalon sillan vieressä, ja olipa joku fiksu lähettänyt niille tölkkipostiakin.

Nauvon saaristo

Tämän kertainen retkemme suuntautui Nauvoon, ja muutamiin eri saariin. Reissussa oltiin tiistaista 12.7. torstaihin 14.7.. Retken alku alkoi tuulisessa säässä, tuulimittari näytti pahimmillaan yli 13 m/s, ja koska suuntana oli Nauvo, piti Airisto ylittää. Höykytys oli aikamoista, mutta saarten suojassa puikkelehtien pääsimme lopulta Seiliin, mistä sitten käännyttiin kohti Nauvoa. Ensimmäinen välietappi oli kuntoilu- ja kahvitauko Pensarissa, missä on aikanaan toiminut Lottien ja Saariston suojelukunnan leiri. Saari kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon, ja siellä kiertää muutaman kilometrin mittainen, vanhoja tykkipolkuja seuraileva luontopolku. Kallion päällä on leiritoiminnasta kertova muistomerkki, joka on katsomisen arvoinen paitsi historiallisten arvojensa, myös maiseman puolesta.

Saariston männyt ovat ihanan käkkyräisiä, ja maisemat mahtavia

Pensarin kahvitauon jälkeen matka jatkui vielä hetken matkaa, kohti Svinötä. Kävimme iltakävelyllä saaren karuilla kallioilla, ja löysimme ainakin kolmenlaisia jänniä papanoita ja käärmeen nahan. Wau. Saaressa oli myös hurjan paljon mustikoita, ja aamuyöstä lahdella oli pyörähdellyt ilmeisesti hylje. Harmi, kun jäi näkemättä!

Seuraavana päivänä matkaa oli tarkoitus jatkaa kohti Sandönia, upeaa saarta, jota ympäröivät hiekkarannat. Yhä jatkuvan kovan tuulen vuoksi päädyimme kuitenkin muuttamaan suunnitelmia, ja lähdimme kohti Nauvon vierasvenesatamaa. Matka jatkui saariston suojassa tosi mukavasti, joskin väylälle oli ilmestynyt muutama merikortista puuttuva väylämerkki, ja kanssaveneilijät aiheuttivat muskeliveneillään hieman harmaita hiuksia ajamalla vauhdilla oli todella läheltä. Onneksi Mio on veneessä useimmiten kiinnitettynä turvaistuimeen, joten kolhuja ei kovasta keinutuksesta huolimatta tullut, sotkua sen sijaan kyllä, kun tavarat lentelivät.

Ilmeisesti joku muukin oli jäänyt piileksimään tuulta Nauvoon, tai olimme ajoittaneet reissumme jotenkin väärään kellonaikaan, sillä vaikka oli keskiviikko ja päiväkin vasta alkupuolella, Nauvon vierasvenesatama oli aivan täysi. Vaikka sinne olisi ollut kiva päästä, kun siellä ei koskaan ole oltu ja Miolle olisi varmaan ollut leikkipaikalla kavereita, päädyttiin u-käännökseen. Seuraava kohde olikin aivan vieressä, jo ennestään tuttu Käldön laituri. Siinä ilta menikin sitten mukavasti, kävimme poimimassa muutaman litran mustikoita ja hiukan ahomansikoita, joita söimme illalla grillissä paistettujen lettujen kanssa. Namnam!

Mato-ongen kanssa ei tullut saalista, yksi noin 15 sentin ahven irtosi koukusta ennen aikojaan. Mutta onkimisessahan se saalis ei ole tärkeintä, laineiden keikuttaman kohon tuijottelu on terapeuttista. Yö sujui mainosti, koko perhetta nukutti aamulla hirmuisen pitkään, meri-ilma oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, ja laineiden hiljainen liplatus veneen kylkiin tuudittaa mukavasti uneen.

Seuraavan aamupäivän kohokohta oli kumiveneretki viereiseen Bornholmiin. Jyrkkärantaisessa saaressa on kirjallisuuden mukaan jäänteitä muinaisesta linnoituksesta, ja siitä liikkuu monia tarinoita. Yhden tarinan mukaan saaren huipulta on kammettu alas kivi, jolla on upotettu pahoilla aikeilla liikkunut laiva, jossa oli kultainen maston nuppi. Nupin pitäisi tarun mukaan selkeällä säällä näkyä pohjassa, mutta koskaan sitä ei ole löydetty. Sen sijaan saareen törmänneen lentokoneen osia pohjassa kuulemma näkyy.

Näkymät Bornholmin huipulta ovat vertaansa vailla. On mahdotonta kuvailla, miten hienolta tuntuu katsella jaloissa levittäytyvää saaristomerta, joka ulottuu kauas horisonttiin. On sääli, että Itämeren vesi ei ole enää niin kirkasta, kuin se joskus kuulemma on ollut, korkealta olisi ollut hienoa nähdä myös hiukan vedenalaisia rantoja.

Huikeiden maisemien lisäksi myös Bornholmenilla on elämää - uskomattoman sitkeitä käkkyrämäntyjä, runsaasti sammalia ja jäkäliä, ja kivenkoloissakin käy varmasti aikamoinen kuhina. Myös suurempia nisäkkäitä, ehkä hirviä, on saarelle rantautunut, sillä papanoita löytyi myös läheltä saaren lakea. Linnuillakin on saarella varmasti hyvät oltavat. Ihmisiä ei kovin usein käy, mutta pönttöjä on muutamia, ja tietysti vieressä levittäytyvät, kalaisat vedet. Jokin eläväinen oli joka tapauksessa käynyt jättämässä jälkeensä aterian, eli lokin rippeet, joissa ei kyllä enää mitään syötävää ollut. Asialla on voinut hyvinkin olla join suuri petolintu, ehkä merikotka.

Retken jälkeen palasimme Käldöhön lounaalle, ja sitten matka jatkuikin jo kohti kotia. Tällä kertaa Airisto oli epätodellisen tyyni, ja ylittäminen helppoa. Kaunis, tyyni sää sai allekirjoittaneen nauttimaan matkasta niin, että nenä ja olkapäät pääsivät hiukan kärähtämään. Kotiin oli kuitenkin taas ihana päästä - olosuhteiden pakosta esimerkiksi suihkussa käyminen venereissuilla on hiukan haastavaa, jos asiallisia satamia ei reitin varrella ole. Arkielämän pienistä yleellisyyksistäkin muistaa taas nauttia, kun pääsee kotiin. Onneksi kaiken kokemansa voi tallettaa pääkoppaansa, missä se on ja pysyy.

"Minä omistan kaiken, mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman." - Nuuskamuikkunen

Muinaistulien yö ja Tall Ships Race

Muinaistulien yö on Varsinais-Suomessa yleisesti käytetty nimitys kesä- ja veneilykauden päätösjuhlasta. Tänä vuonna muinaistulet sytytettiin 27.8.2011 klo 21. jälkeen.

Meidän ehkä kesän viimenen veneretki alkoi kuitenkin jo perjantaina, kun lähdimme Reetan kanssa puksuttamaan kohti Nauvoa. Tarkoitus oli olla Nauvossa palveluiden läheisyydessä vain yksi yö, ja jatkaa lauantaiksi yksityiseen laituriin sytyttämään oma kokko. Luonto osoitti kuitenkin voimansa jo perjantaina, kun matkan alku sujui tuulisessa säässä pärskeiden saattelemana. Iltaa kohti tuuli kuitenkin laantui, ja perille Nauvoon päästiin hyvissä ajoin ja hyvinvoivina. Perillä meitä odottikin itselleni uusi tuttavuus, Nauvon vierasvenesatama kaikkine palveluineen. Ilta sujui mukavasti nautiskellen sataman saunasta ja ravintolalaivan tarjoiluista. Yökin oli lämmin, eikä veneessä tarvinnut palella, vaikkei lämmitintä laitettu päälle. Meri-ilmassa myös nukutti tuttuun tapaan erinomaisesti.

Lauantai-aamu valkeni tuulisessa, mutta lämpöisessä säässä, ja aamutoimet sujuivat rauhalliseseen tahtiin, minkä jälkeen lähdettiin tutkimaan Nauvon kirkonkylää ja sataman putiikkeja. Ihanassa pikkukojussa oli paikallinen kalastaja, Börje, joka perkasi ja savusti kalaa jo aamunkoitteessa ja myi sitä. Kojulla kävi aikamoinen kuhina, niin paikalliset kuin vierailijatkin jonottivat omaa kalaansa, ja hienoinen jono oli paikallaan koko aamupäivän. Satamasta olisi ollut myös mahdollista vuokrata kanootti, kajakki tai vene, mutta koska mukana oli lapsia, homma jäi väliin.

Onneksi mukaan sattui myös leija, jota päästiin lennättämään - äidit taisivat tässä kohtaa olla enemmän innoissaan kuin lapset. Kaupasta sattui myös mukaan esite saaristomeren vaellusreiteistä, ja muutama niistä sattuikin alkamaan heti venesatamasta. Niinpä vetäisin lenkkarit jalkaan ja lähdin marssimaan kohti Jatulintarhaa (ruotsiksi Jungfrudansen, englanniksi The Maidens Dance). Reitin päätöspiste oli esitteen mukaan n.25 metrin korkeudessa, ja nousu haastava, sen vuoksi sain lähteä yksin. Reitin pituus oli noin 6 kilometriä, ja koko käsite Jatulintarha oli minulle täysi arvoitus - joskin selvisi myöhemmin.

Reitin opastus oli selkeä, ja reittiä oli helppo seurata. Opastaulut kertoivat alueen historiasta erään tytön suulla. Luontoasioista ei oltu kerrottu juurikaan, mutta varsinkin reitin loppupäässä nousun jyrkentyessä omiin silmiini osui todennäköistä muinaista rantakivikkoa ja meren jälkiä kalliossa. Suurin osa kallioista oli kuitenkin peittynyt jälkäliin ja sammaliin. Kivien ja kallioiden lomaan oli kuitenkin aikojen saatossa muodostunut paikoin hyvin rehevää kasvillisuutta, ja maaperä oli paikoin suorastaan litisevän märkää - lenkkarit kastuivat. Ainakin minun oli kuitenkin helppo kuvitella, että koko Nauvon saari on joskus ollut nykyiseen verrattuna vain pieni, matala luoto keskellä aavaa merta.

Nousun huipun näkymät olivat hienoinen pettymys - kuvittelin eteeni aukeavan huikaisevan näkymän merelle, mutta ikäväkseni kallionhuippu oli aika laaja, ja sen rinteet kasvoivat metsää, eikä merelle asti nähnyt oikein mistään. Jopa aivan huipulla jäkälien ja sammalten lomassa kasvoi paljon erilaisia sieniä - sateinen elokuu on todella tehnyt sienestäjät onnellisiksi. Myös puolukkaa oli paikoittain, mutta mustikat oli jo syöty tai poimittu. Näin rehevässä ympäristössä varmasti viihtyy myös erilaisia eläimiä, vaikka itse en onnistunut bongaamaan muuta kuin pikkulintuja.

Se reitin lopullinen kohde, Jatulintarha, avautui eteen melkein yllättäen. Kyseessä on kivinen labyrintti, jonka muoto muistuttaa sydäntä. Sama kuvio esiintyy myös Maarian kirkon seinissä - olisi jännää tietää sen merkitys. Labyrintin keskellä on pieni eräänlainen alttarikivi ja kynttilä. Ilmeisesti taikausko, palvonta ja usko johonkin suurempaan vaikuttaa nykyihmisissäkin sen verran, että alttarille oli jätetty nykyisiä senttejä. Jatulintarhan tarkkaa rakennusajankohtaa tai edes tarkoitusta ei tiedetä. Sen arvellaan voineen olla merimiesten viestintäkeino ja palvontapaikka.

Ruotsin- ja englanninkieliset nimitykset kuitenkin viittaavat morsianten tanssiin, sillä toinen uskomus kertoo, että morsiamet ovat tähystäneet kallioilla ja odottaneet sulhasiaan meriltä. Ajankulukseen he ovat rakentaneet labyrintteja, rukoilleet ja tanssineet niissä. Mahtavaa, että tuo pala historiaa on yhä näkyvissä kallion laella, vaikka merinäkymä onkin kasvanut umpeen, eikä laivoja horisontissa voi nähdä. On jännää ajatella, että tuon paikan merkityskin on epäselvä, vaikka periaatteessa tiedämme historiasta ja kaikesta muustakin nykyään niin paljon.

Palattuani retkeltäni oli suunnitelma muuttunut sen verran, että jäisimme Nauvoon myös toiseksi yöksi, sillä tuuli ei ottanut laantuakseen, ja elämä avoimessa laiturissa olisi ollut liian hankalaa. Oma muinaistulikin jäi siis sytyttämättä, mutta toisaalta saimme nauttia Nauvon sekavasta, mutta kuitenkin aika rauhallisesta juhlatunnelmasta ja ohjelmasta koko illan. Ohjelmaan mahtui mm. Aarne Alligaattori, hiekkalinnakilpailu ja tietysti se muinaistuli. Meidän laituripaikkamme olikin juuri sopivasti, ja näimme kokolle veneeltä esteettä. Kokkoja syttyi myös vastarannalla, ja illan pimeydessä ne olivat mahtava näky.

Sunnuntaina tuuli yhä, mutta kotiin oli silti lähdettävä - toki ensin käytiin aamusaunassa ja merenkulkutalolla. Aamulla oli jo vähän veneitä iltaan verrattuna, ja koko ajan lisää veneitä lähti tasaiseen tahtiin lipumaan kohti arkea. Niin myös me, tosin pyrimme ajoittamaan lähtömme niin, että osuisimme Airistolle samaan aikaan Tall Ships Race - laivojen kanssa. Vaikka hiukan kiertelimme vältellen kaikkein tuulisimpia kohtia, purjelaivat tulivat vastaan vasta Ruissalon kohdalla. Laivoja oli vähemmän, kuin edellisellä kerralla, ja niitä katsomassakin oli huomattavasti vähemmän veneitä. Ei kyllä ihme, pahimmillaan aallonkorkeus oli varmaankin noin metrin tietämillä, ja höykytys oli välillä aikamoista. Aallot kuljettivat Reettaakin, kolmen ja puolen tonnin möhköä, välillä varsin vauhdikkaasti - hetkellinen huippunopeus oli jopa pari solmua suurempi, kuin normaali matkavauhti. Onneksi aallokko oli sentään myötäistä, muutoin olisimme Airistolla varmaan vieläkin.

Kotisatamaan asti meitä saatteli aallokko ja tuuli, mutta lopulta perille päästiin, tosin hiukan haikein mielin. Kesä on lopuillaan, ja tämä jäi ehkä tämän kesän viimeiseksi pidemmäksi reissuksi. Kesään on mahtunut paljon, vaikkakin ne kaikkein kiinnostavimmat kohteet jäivät valitettavasti saavuttamatta. Ehkäpä ensi kesään mahtuu pidempiä yhtämittaisia lomajaksoja ja tuulettomia päiviä, jotta matkanteko olisi miellyttävämpää, ja myös ulommas olisi mielekästä suunnata. Onneksi kipparin kesälomaan on enää kymmenen kuukautta.

Teksti Marika Karulinna, kuvia löydät Vihreän polun facebook-sivulta.