Hevostyttö Sirpa

Kestävän kehityksen koulutusohjelman koulutuspäällikkö Sirpa Halonen menetti sydämensä hevosille jo pikkulapsena. Hevoset ovat hänelle tänä päivänä tärkeää stressinhoitoa.

Lapsuuskotini vieressä oli naapuruston hevosten yhteislaidun. Äitini kertoman mukaan minä painelin laitumelle heinätukko kourassa jo siinä vaiheessa kun tukkatupsu ei vielä aidan alalankaa koskettanut. Lapsuuskodissani oli aina hevonen, joten hevosten parissa puuhailu oli helppoa ja yhtä jos toista tuli opittua siinä sivussa ratsastuksesta, ajamisesta, valjastamisesta, ruokinnasta ja välineistäkin.

Hevosharrastukseeni lapsuudessa liittyi myös teoreettisempi osuus: leikkasin Keskisuomalaisesta kaikki kuvat silloisista tähtijuoksijoista; oli ori Purjetta, tamma Suhinaa, ruuna Reipasta, ori Ero-Lohkoa, Erimusta ja Muttia. Vieläkin pystyn palauttamaan mieleeni hevoset ja omistajat.

1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, jolloin lapsuuttani elelin, tyttöjen hevosharrastus oli epätavallista. Näin ainakin Keski-Suomen maaseudulla. Muutama vuosi sitten tapasin hautajaisissa erään iäkkään sukulaismiehen. Minut esiteltiin hänelle, mutta hän ei mitenkään pystynyt muistamaan minua. Kunnes joku sanoi, että "se on se hevostyttö".
"Ai hevostyttö, kyllähän minä sinut muistan" sanoi pappa.

Kotoa lähdön jälkeen 1960-luvun lopussa oli aika pitkä aika etten ollut hevosten kanssa tekemisissä. Ei ollut aikaa eikä rahaakaan. Opiskelu, kodin hankinta, työ ja varmaan mieskin veivät ajan tarkkaan. Lasten kasvaessa he alkoivat ehdotella ratsastustunneille pääsyä.

Vanhempien lasten kanssa kävimme Kotimäen ponitallilla, jossa silloin 1980-luvulla oli tosiaankin paljon poneja, nimenomaan settiksiä. Minä kuitenkin olin tuolloin lähinnä kuskina ja kannustajana. Oma hevosharrastukseni virisi uudelleen vasta kun muutimme Turusta Vahdolle 1990-luvun alussa, ja pienin tyttäristä sai hevosinnostuksen.

Menimme yhdessä Annan kanssa Nepposen Ritvan tallille tunneilla. Ratsastus jatkui Artukaisten talleilla ja vähitellen kehitimme tyttären kanssa ajatuksen, että hankimme tavalla tai toisella hevosen. Kävimme ratsastamassa tuttavaperheen Sinclairia kunnes sitten 1996 "Sinkku " tuli meille asumaan.

Sinkku asuikin meillä tähän kevääseen asti kunnes se pääsi vanhuuden lepoon pellon päähän tallin taakse. Toinen hevosemme Yasmin tuli alun perin meille hoitoon 1997 kesäajaksi, kun omistajatar oli ulkomailla. Myöhemmin Yasmin tuli myyntiin, ja mieheni osti sen minulle äitienpäivälahjaksi. Parhaimpia lahjoja, mitä olen saanut.

Luonnon-Lilli on meidän uusin tulokas. Hän tuli kesällä 2002. Näistä hevosista Sinkku oli tullessaan osaava ratsu, ja se on opettanut meille ratsastamisesta paljon. Yasminen taidot ovat kehittyneet ajan myötä ja sitä pystyy myös ajamaan, se on kärryjen edessä mielellään. Se on nykyään kohtuullisen luotettava ratsu myös vieraalle. Lillin taidossa on vielä hiomista. Maastohevosena se on jo nyt aivan ihana mutta kouluratsuna opittavaa riittää. Kolmas tallipaikka on toistaiseksi tyhjänä.

Hevosharrastukseni on laaja-alaista. Siihen sisältyy ratsastuksen ja ajon lisäksi heinäntekoa, laidunten aidoitusta, välineiden kunnostusta, ratsastustuntien pitämistä, tallitöitä, kentän kunnostusta, kengityksessä avustamista ja kaikkea, mitä pikkutallin pitäminen edellyttää. Se on enemmän elämäntapa kuin harrastus.

Hevosilla on paljon ystäviä: ne saavat, leipä-, omena- ja muita herkkulähetyksiä. Sukulaiset, tuttavat, ystävät, naapurit, naapurien lapset ja lastenlapset ovat kovin innostuneista niistä. PR-työtä hevosasiassa on helppo tehdä. Yleensä hevosten ystävät ovat minunkin ystäviäni, joten talliin saatetaan välillä unohtua pitkäksikin aikaa parantamaan maailmaa.

Aika-ajoin ratsastan kahta hevosta päivässä mutta kuluu välillä aikoja, että ainoastaan viikonloppuna ennätän hevosen selkään. Ratsastaminen pitää ainakin minun selän hyvässä kunnossa. Selkävaivani katosivat ratsastuksen myötä. Uskon että ruumiillinen työ tekee ihmiselle hyvää ja fyysinen väsyminen on terveellistä. Hevosharrastus irrottaa tehokkaasti ajatukset päivätyöstä. Se on stressinhoitoa parhaimmillaan. Se tuo toisen elämänpiirin ja sitoo perheenjäseniä ja naapureitakin toimimaan yhdessä. Yksin tämä homma ei ansiotyön lomassa onnistu.

Ratsastustaidon hankinta vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällistä mieltä. Se on vähän kuin opetustyö. Vaikka kuinka ryhmän eteen mennessä sisällöt ja metodit olisivat valmiiksi ajateltu - homma ei toimi, jos toinen osapuoli ei syystä tai toisesta lähde mukaan. Samoin hevosten kanssa yhteispeli on löydyttävä. Huonoinkin ratsastustunti aina kuitenkin jotakin opettaa. Samoin joka hevosella on ratsastajalle jotakin opetettavaa. Taito ja tietämys karttuu vähitellen. Hiljaa hyvä tulee tässäkin asiassa.

05.12.2003 Sirpa Halonen


Lisätietoa internetissä:
Kestävän kehityksen koulutusohjelma
Turun ammattikorkeakoulu