Ikivanha viisas elää ja hengittää
Saunassa on pysyvyyden turvaa ja puun elävää henkeä. Kunpa paikan henki eläisi myös muissa rakennuksissamme.
Istuin saunassa. Ajatukset vilistivät päässäni ja yksi kerrallaan päästin niistä irti. ”Kun soivat kiukaan mustat urut, katoavat arjen surut”, sanotaan. Katselin löylyhuonetta ympärilläni: puun elävää pintaa, kiukaan kiviä, hämyisää valoa. Vielä enemmän kaipasin vain puukiukaan pehmeää lämpöä, tulen ritinää ja pauketta hiljaisuudessa.
Sauna on ollut pyhä paikka, elämän alku ja loppu. Siellä on synnytetty ja siellä on pesty kuolleen rakkaan ruumis. Sauna on yhä rentoutumisen paikka, jossa myös puidaan elämän käännekohdat. Saunassa ollaan alastomimmillaan sekä henkisesti että ruumiillisesti ja turvallinen, rauhoittava lämpö ympäröi meitä.
Miettiessäni näin ymmärsin hyvin, miksi sauna ei ole kadonnut ajan ilmiönä vaan säilynyt vuosisadasta toiseen.
Kotimme ovat muuttuneet, asumme betoni-, kivi- ja tiilitaloissamme. Teemme töitä moderneissa ja postmoderneissa rakennuksissa. Saunassa sen sijaan on säilynyt aikojen saatossa muutakin kuin pelkkä kuuma huone.
Kiuas on muuttunut sähköiseksi, mutta edelleen kiukaalla on kiviä, vaikka mikään tekninen ratkaisu ei sitä edellyttäisi. Uusimmissakin taloissa sauna on aina puuta, vaikka yltäkylläisyytemme keskellä riittäisi materiaaleja mistä valita. Sauna ei olisi sauna, jos kiuas olisi pelkkä sähköpatteri tai seinät kauneintakaan kaakelia, saati harmaata betonia.
Sauna on siltäkin osin turvapaikkamme. Saunan tunnelma, sen meluttomuus, puiset seinät ja kivet kiukaalla tuntuvat turvallisilta maailman muuttuessa ympärillä. Mietin saunassa istuessani, että kunpa tuota turvallisuutta voisi levittää elämäämme laajemmallekin.
Turvallisuuden luominen maailmaan vaatii paljon, mutta ajattelin aloittaa omasta kodistani ja sen ilmapiiristä. Siihen voin vaikuttaa ilman, että kenelläkään on nokan koputtamista. Unelmoin omasta elävästä ja hengittävästä puutalosta, jossa tuli ritisee ja paukkuu hiljaisuuden keskellä talvi-iltoina.
 |
Joulupyhien iltoina kävelen Turussa Port Arthurin puutalokaupunginosassa ja tunnen siirtyväni ajassa sata vuotta taaksepäin. Talon nurkan kilvessä lukee Rauhankatu. Osuva nimi.
Puutalo voi olla uusi tai kaksisataavuotias, mutta yhtä lailla koen sen elävän ja henkivän turvaa postmodernissa asvalttiviidakossa. Tiedän myös, etten ole yksin tunteeni kanssa.
Puutaloasuntoa on kaupungissa äärimmäisen vaikea saada, koska ne ovat niin haluttuja. Port Arthur on useaan otteeseen voittanut äänestyksen kauneimman kaupunginosan tittelistä. Eräs sikäläinen vuokraisäntä harmitteli ja päivitteli, ettei asuntoa ehdi edes remontoida, kun yhden asukkaan lähtiessä uusi on jo valmiina.
Vanhat puutalot purettiin kaupungeista 1960- ja 1970-luvun vimmassa lähes kokonaan eikä uusia ole tullut tilalle kysynnästä huolimatta. Voittoja maksimoitaessa rakentajat tekevät kerrostaloja, eikä Suomessa ole uskallettu rakentaa uudenajan puisia ekokerrostaloja kuten muissa Pohjoismaissa.
Me suomalaisethan emme asu ”vanhanaikaisissa” puutaloissa. ”Nykyaikaista” betonia, tiiltä ja terästä sen olla pitää. Ja kuitenkin menemme ikiaikaiseen puiseen saunaamme heittämään vettä kiville saadaksemme edes hetken hengähtää nykyajan paineilta.
Ehkäpä vanhanaikaisen ja uudenaikaisen sijaan pitäisi miettiä, mikä on kestävää.
28.11.2004 Eija Nyyssönen
Lisätietoa Internetissä:
