Ilmastopolitiikka pitkällä matkalla Kööpenhaminasta Meksikoon

YK:n joulukuinen ilmastokokous Kööpenhaminassa päättyi epäonnistumiseen. Kokouksessa saavutettu parisivuinen julistus jäi kauas kunnianhimoisesta, vastuullisesta ja sitovasta sopimuksesta, jota maailma odotti. Laimeaa sopua seurasi epätietoisuus: kuka nyt pelastaa maailman, jos kansainvälinen politiikka ei siihen pysty?

Greenpeacen Kaisa Kosonen kertoi Vihreän sivistys- ja opintokeskus ViSiO:n ”Maailma Kööpenhaminan jälkeen” –seminaarissa ilmastokokouksen kulusta ja esitteli ilmastopolitiikan tulevaisuuden skenaarioita. Kööpenhaminan ilmastokokousta varten oli koossa kaikki tarpeellinen, mutta sopimusta ei kuitenkaan syntynyt.  On aiheellista kysyä: jos YK:n alainen kokous ei onnistunut tuottamaan sopimusta sellaisessa tilanteessa, niin voidaanko koskaan saada aikaan laillinen ja sitova ilmastosopimus?

Kööpenhaminassa saavutettu sitoumus ei ole Greenpeacen mukaan tarpeeksi kunnianhimoinen, reilu eikä sitova. Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi se ei riitä. Vapaaehtoiset tavoitteet ilmoitettiin sovitusti vuoden alussa, mutta ne eivät toteuta sitoumuksessa sovitussa 2 asteen lämpötilan nousussa pysymistä, vaan yhteensä sitoumukset pitäisivät lämpötilan nousun 3-3,5 asteessa. Ilmastokokouksen poliittinen epäonnistuminen näkyy muuallakin kuin näissä numeroissa. Kööpenhaminan tuloksettomuus heikensi uskoa YK:n arvovaltaan ja kasvatti edelleen epäluottamusta teollisuus- ja kehitysmaiden välillä. -Tulevaisuudessa tulemmekin näkemään ilmastoneuvotteluja erilaisissa pienemmissä kokoonpanoissa, arvioi Kaisa Kosonen.
Pienet saarivaltiot nousivat yllättäen Kööpenhaminassa ilmastopolitiikan johtoon, kun hukkumisuhan alla olevien valtioiden päämiehet alkoivat tosissaan taistella sitovan sopimuksen puolesta. Näille maille kyseessä oli aito eloonjäämistaistelu, jota kuvaa hyvin ote Tuvalun pääneuvottelijan Ian Fryn puheesta ilmastokokouksessa: -Kun heräsin tänä aamuna kirjoittamaan puhetta, niin itkin, eikä se ole helppoa myöntää aikuiselle miehelle.

Samanlainen yllätystekijä voisi nousta Meksikon seuraavan ilmastokokouksen lähestyessä kansalaisyhteiskunnasta. Johtajuuden paikka ilmastopolitiikassa on nyt avoinna, ja monien katseet kääntyvät paikallistasolle; kansalaisiin, kuntiin, yrityksiin ja koteihin. Yhden suuren ratkaisun politiikkaa ei ole olemassakaan, vaan monien toimijoiden on käytettävä lukuisia väyliä päämäärän saavuttamiseksi. Yksittäisten ihmisten halu vaikuttaa ilmastonmuutokseen on kasvanut jo valtavaksi ja globaalin kansalaisyhteiskunnan äänen kanavoiminen tuottaisi poliittisen muutospaineen, jota demokraattinen prosessi ei voi sivuuttaa. Eikä tarvitse tyytyä vain vaatimiseen, voi alkaa myös tehdä.


Hanna Rusi