Kalkista on katkeruus kaukana
Kalkista on moneksi ympäristövaurioita korjattaessa. Eniten käyttöä sille löytyy happamoitumisen ehkäisyssä ja korjaamisessa, mutta varsinkin pelloilla se loistaa muissakin tehtävissä.
Kalkkikivi on yksi maankuoren yleisimmistä mineraaleista. Kalkkikiviesiintymät ovat syntyneet muinaisten merieliöiden tukirakenteiden sisältämän kalsiumin sedimentoiduttua merenpohjaan. Kalkkikivi koostuu pääosin kalsiumkarbonaatista CaCO3 ja dolomiitista CaMgCO32, joka sisältää kalsiumkarbonaatin lisäksi magnesiumkarbonaattia.
Suomen maa on hapanta
Suomalaisille maille on tyypillistä happamuus. Esimerkiksi peltomaiden pH-luku on keskimäärin 5,7 - ilman kalkitusta luku olisi alle viisi. Erilaiset maaperäprosessit, lannoitus ja ilmansaasteet happamoittavat maaperää ja vesistöjä. Happamuudella on vaikutuksensa ekosysteemissä: liian happamasta maasta kasvit ottavat helposti haitallisia aineita, kuten alumiinia ja kadmiumia. Vesissä seurauksena voi pahimmillaan olla kalojen kuoleminen.
Happamuus lisääntyy vapaiden vetyionien määrän lisääntyessä. Myös puskurointikyvyn aleneminen aiheuttaa happamuuden lisääntymistä. Puskurointikyky tarkoittaa kykyä vastustaa happamoitumista: emäksiset yhdisteet sitovat ylimääräisiä vetyioneja, ja mitä enemmän emäksisiä yhdisteitä on, sitä parempi on puskurikyky.
Viljelyssä kalkitaan monista syistä
Peltoja kalkitaan, koska kasvien ravinteiden otto, sadonkorjuu ja lannoitus lisäävät maan happamuutta: kasvit vaihtavat juuristossaan vetyioneja ravinteiden kationeihin, sadon mukana maasta poistuu kalsiumia ja magnesiumia ja lannoitteiden sisältämä ammoniumtyppi muodostaa maahan happoja. Ilman toistuvaa kalkitusta maaperästä tulisi liian hapanta viljeltäväksi.
 |
Valumavesi suodattuu paremmin, jolloin peltomaan eroosio vähenee. Salaojan kalkki saostaa myös suurimman osan vesistöjä rehevöittävästä fosfaattifosforista. Toisaalta happamilla sulfaattimailla menetelmä vähentää valumaveden happamuutta ja sen metallipitoisuuksia.
Vesistöt toipuvat
Vesistöjen happamoituminen on ollut globaalisti viime vuosikymmenten kuuma peruna. Tyypillistä vesistöjen happamoitumisessa on yhtäkkisyys: kun puskurikyky loppuu, putoaa pH-arvo nopeasti. Onneksi merkkejä vesistöjen toipumisesta voidaan jo havaita.
Monet suomalaisista järvistä ovat luontaisesti happamia korkean humuspitoisuutensa vuoksi. Luonnonvedet voivat vastustaa happamoitumista muun muassa kalkki- ja humuspuskuroinnin avulla. Luontainen kalkkipuskurointi on vähäistä, mutta ihminen voi auttaa kalkitsemalla vesistöjä.
Kalkitusaineena käytetään yleensä kalkkikivijauhetta, ja sillä voidaan käsitellä yksittäisiä järviä, kokonaisia järviketjuja tai virtaavia vesiä. Kalkitus on tietysti vain ensiapua – tärkeintä on saada happamoittavat päästöt kuriin.
Mitä tehdä happamalle laskeumalle?
Happamoittavia aineita siirtyy ilmakehään esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden käytöstä, teollisuuden päästöistä ja tulivuorten purkauksista. Typen oksidit ja rikkidioksidi voivat kulkeutua ilmassa pitkiäkin matkoja, ja ne päätyvät maaperään ja vesistöihin muun muassa sateiden mukana.
 |
Päästöjä voidaan yrittää vähentää niin sanotulla piipunpääteknologialla. Esimerkiksi jätteiden poltossa syntyy yleensä haitallisia yhdisteitä, kuten vetykloridia ja -fluoridia. Näitä voidaan osin neutraloida kalkin avulla. Rikkidioksidipäästöjä voidaan vähentää esimerkiksi puhdistamalla savukaasuja prosesseissa, joissa kalkkituotteet sitovat ja neutraloivat happamoittavat aineet.
Tärkeämpää olisi vähentää puhdistuksen tarvetta kuin puhdistaa alati lisääntyviä päästömääriä. Puhdistuksesta jää nimittäin jäljelle valtavia, rikkipitoisia kipsikasoja. Kalkin käytön ongelmana ovat tietysti myös suuret sivukivivuoret. Niille ei ole vielä keksitty järkevää käyttöä riittävän suuressa mittakaavassa.
16.01.2002 Taru Pöysä
Lisätietoa internetissä:
