Perinnemaisemat
Perinnemaisemat ovat paitsi viihtyisyysarvoltaan, myös luonnon monimuotoisuutta ajatellen suojelun ja hoidon arvoisia ympäristöjä. Monet perinteisen ympäristönhoidon muovaamat maisemat pitävät sisällään ainutlaatuisia biotooppeja, joiden lajistoa ei esiinny enää muualla. Näiden maisemien jatkuva väheneminen, umpeen kasvaminen ja yksittäisten alueiden kutistuminen uhkaavat siis Suomen luonnon biodiversiteettiä.
Ennen 1900-luvun puoliväliä valtaosa Suomen asutuksesta oli maaseudulla, ja tilakoot olivat suhteellisen pieniä. Tiloilla oli peltoja, metsää ja laidunta omiin sekä karjan tarpeisiin, ja niitä hoidettiin kevyin, perinteisin menetelmin. Karjan lanta ja kotitalouden biojätteet levitettiin takaisin peltoon, sillä mineraalilannoitteet olivat vielä tuntemattomia, ja ravinteita ei ollut mahdollisuus hukata. Etenkin kallioisessa saaristossa lanta oli välttämättömyys ruoantuotannolle.
Perinteisen maanviljelyn menetelmät ovat ympäristön kannalta hyvin pehmeitä – ravinnekierto oli hyvin suljettu, eikä raskaita koneita käytetty. Maaperät ovat siis todennäköisesti perinteisen viljelyn aikana olleet humuspitoisempia ja ilmavampia. Viljelykierron myötä alueiden maaperä on myös pysynyt terveenä, ja alkuperäiset viljelylajit ovat luonnostaan kehittyneet taudinkestävämmiksi kuin nykyiset.
Lajit ovat myös kestäneet paremmin erilaisia sääolosuhteita. Sama koskee alkuperäisiä eläinlajeja ja -rotuja – esimerkiksi lehmät ovat olleet pienempiä, mutta tehokkaampia rehunkäyttäjiä ja kokoonsa nähden hyviä maidontuottajia. Ne eivät ole myöskään yhtä valikoivia rehunsa suhteen, kuin jalostetut lajit, sillä laitumet ovat olleet niukkoja rotujen kehittyessä, ja kaikki hyödynnettävä on ollut pakko käyttää. Alkuperäisrodut ovat usein myös ketterämpiä ja varmajalkaisempia kuin pitkälle jalostetut rodut.
Tekstit ja kuvat: Marika Karulinna
Lähteinä koko perinnebiotooppikokonaisuudessa on käytetty mm. Leena Lehtomaan kirjaa Varsinais-Suomen Perinnemaisemat (2000, Lounais-Suomen Ympäristökeskus) sekä linkkejämme.
